” Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, hänt ihana enkeli kotihin vie, on pimeä korpi ja kivinen tie ja usein sen käytävä liukaskin lie…” Näillä laulun sanoilla voisin aloittaa oman tarinani.
Perheeseeni kuului isä, äiti, isosisko, minä ja pikkuveli. Äitini menehtyi, kun olin 10-vuotias. Jäimme isän ja veljen kanssa hoitamaan kotia. Tästä 9 kuukautta, niin uskova ”ämmi” korjattiin taivaan kotiin ja tästä kului 3kuukautta, niin pappani menehtyi rekan alle.
Elämä ei koskaan palannut ennalleen. Yritin elää kiltin tytön elämää ja samalla etsin turvaa ja läheisyyttä mitä oudoimmilla tavoilla, mitä oudoimmista paikoista. Sieltä asti ovat äidin ja ”ämmin” rukoukset minua kantaneet.
Sitten astui kuvaan mies, joka rakastui silmittömästi mattolaiturilla liftanneeseen tyttöön. Sain jakaa tyyntä ja myrskyä 46-vuotta hänen kanssaan, siinäkin näen Jumalan ohjailun elämässäni. Olin 17, kun laitoimme ”hynttyyt yhteen”. Minulla kassillinen vaatteita, hänellä Valittujen palojen kirjoja.
Kolmen vuoden jälkeen esikoisemme syntyi ja elämän nälkäni vain yltyi, ajattelin ottavani eron ja lähteväni – selviän, jos selviän. Tähän tilanteeseen Jumala puuttui hätkähdyttävällä tavalla.
Keskellä yötä kuulin sanat: ” Jos et nyt anna minun tulla elämääsi, en kutsu enää!”. Yritin tehdä kauppaa ja sanoin, että palataan asiaan, kun olen eronnut, voisin alkaa puhtaalta pöydältä. Hänen vastaus oli; EI! Nyt se kuulostaa rajulta, mutta niin silloin ajattelin.
Taivuin Hänen tahtoonsa lupaamalla Hänelle koko sekamelskan.. ajatellen samalla, etten koskaan uskovaisen mittoja pysty täyttämäään. Meni puoli vuotta ennen kuin Hän nosti minut työpöydälleen.
Kiinnostukseni lisääntyi uskon asioihin ja aloin etsiä seurakuntaa. Hän ottikin johdon käsiinsä. Vammalasta ei löytynyt sopivaa kasvupaikkaa, niinpä mieheni työmahdollisuudet täällä katkesivat ja muutimme Tornioon. 10 kuukautta tarvittiin, löysin seurakunnan, kävin kasteella ja täytyin Pyhällä Hengellä.
Sitten tultiin takaisin. Kun näin miten Hän piti minusta huolen – ylpistyin ja lankesin. Näin syvältä miten raadollinen ja vastahankainen on ihmisen luonto taipumaan.
Kuitenkin Jeesuksen veri riittää ja sain palata mieron tieltä takaisin. Hänellä oli suunnitelma minun varalleni, sitä en tiennyt mikä, kuitenkin luotin ja uskoin Hänen siinä onnistuvan. Ajatukseni oli: pysyn tässä, hyvä tulee. Sana lupaa ettei Hän hylkää, vieden työnsä päätökseen.
Olin ujo ja haavoitettu, enkä antanut kenenkään lähestyä, joten käperryin kuin kuihtuva lehti yhä syvemmälle sisimmässä olevan kivun ympärille. Aloitin erämaa taipaleeni, mutta se ei ollut minulle ahdistuksen tai pelon aikaa, vaan Hänen huolenpitonsa aikaa.. kengät ja vaatteet eivät kuluneet..ruoka ja vesi riittivät… aloin jopa viihtyä siellä.
Kuitenkaan meitä ei ole pelastettu vain itseä varten, siksi minutkin Hän ohjaili hellävaroin takaisin elämään ystävien, kirjojen ja erilaisten asioiden avulla.
Saimme oman talon, mieheni perusti yrityksen – sitten ne otettiin pois! Sairastuin psyykkisesti ja hiljalleen Hän nosti ylös…
On varmaan vaikea ajatella niiden, jotka eivät minua siltä ajalta tunne, etten pystynyt menemään torille, vastaamaan kysymykseen: mikä on nimesi, saati katsomaan peiliin.
Kuitenkin Hänellä on viisaus ja ymmärrys, on myös niitä ihmisiä, joita Hän voi käyttää tehdessään työtä tämmöisten syvälle haavoitettujen vastarannan kiiskien kanssa.
Välillä odottelen jännityksellä, välillä arkaillen mitä asiaa nyt opitaan tai mitähän nyt karsitaan…Ihaninta on kuitenkin se miten rakkaasti ja hellästi Hän muovailee savesta ruukkua käyttöönsä. Tiedän ettei minusta kaunista ja eheää koskaan tule täällä ajassa, niin tuhansista siruista olen kokoon laitettu.
Hänen käyttöönsä kelpaan siltikin, sillä kootessaan palaseni uudelleen Hän tietää miksi.
Haluan rohkaista tarinallani sinua uskaltamaan käydä Hänen työpöydälleen, Hän ei tee virhettä meidän kenenkään kohdalla. Kokemuksesta voin sanoa, että mielekkyys ja elämän maku vain lisääntyy matkaa taittaessa Jeesuksen seurassa.
Eija Liuksiala