1.1.1964 syntymätodistuksessani lukee, että minulla oli kampurakäsi. Nyt minulla on kaksi tervettä kättä. Kampurakädellä on hyvin hankalaa tehdä mitään normaalia. Vanhemmilleni diagnoosi oli tietysti järkytys, mutta uskossa Jeesukseen ja Jumalaan he toivat päivittäin asian käden paranemisesta Herralle. Usein siihen aikaan kodissamme vieraili saarnamiehiä ja -naisia, jolloin asia otettiin esille myös heidän rukouksissaan.
Eräänä aamuna äitini noustessa katsomaan pienokaistaan hän huomasi käteni oienneen. Ihme oli tapahtunut. Olen siitä ikuisesti kiitollinen Luojalleni.
Lapsuuteni sain elää rakastavien vanhempien kasvattamana. Kuitenkin minuun istutettiin pelko rakastavaan ja armahtavaan Jumalaan – positiivisessa mielessä. Sunnuntaisin keräsin naapureiden lapset isäni pitämään pyhäkouluun, joka oli kotonamme. Hengellisissä tilaisuuksissa kävimme paljon. Niissä tulivat tutuiksi hengelliset laulut ja virret. Mitään erillisiä pyhäkouluja tai muita vastaavia päällekkäistapahtumia ei tilaisuuksien aikana ollut, ja välillä vilkkaan pojan aika tuli pitkäksi. Äitini ja isäni olivat kuitenkin keksineet oivan keinon poikansa levottomuuteen: ”Jos Veli-Matti olet kiltisti kokouksessa, saat sen päättymisen jälkeen Kassantalon kioskilta nakkisämpylän.”
Pienenä poikana ollessani menin ensimmäisenä alttarille lähes joka tilaisuudessa kutsun loppulaulun aikana tullessa. Kun sitten eräs saarnamies, Erkki Moisio, laski kätensä päälleni siunatakseen minua, hän liikuttui kovin ja sanoi, että olen ikään kuin ”alttarin avaaja”, jota seuratessaan muutkin tulivat katuvalle mielelle ja tulivat alttarille kertomaan asioitaan Jumalalle.
Nuoreksi vartuttuani löysin omasta seurakunnasta tyttökaverin erään sunnuntain päivätilaisuuden jälkeen. Kysyin häntä ajelulle ja sain myöntävän vastauksen. Saman myöntävän vastauksen sain kuulla 10.8.1985, jolloin vannoimme ikuista rakkautta toisillemme samaisessa Vammalan vapaaseurakunnan kirkossa. Meidät siunasi avioliittoon jo tarinasta tuttu Moision Erkki.
Avioiduttuamme vaimoni Tuula jossain vaiheessa ehdotti, että alkaisimme laulamaan yhdessä. Näin myös teimme. Välillä lauloimme erilaisissa kokoonpanoissa, mutta ajan kuluessa se muuttui sitten yhteiseksi duolauluksi – minun soittaessa kitaraa. Näissä vaiheissa minua alkoi kiinnostaa laulujen säveltäminen ja sanoittaminen. Seurakunnan pastorimme Esko Jantusen aikaan minulle jäi sellainen tunne, että lauloimme Tuulan kanssa lähes joka tilaisuudessa.
Jumalaa en koe missään vaiheessa elämääni hyljänneeni enkä huomaa, että olisin milloinkaan alkanut kyseenalaistamaan Jumalan ja Jeesuksen olemassaoloa. Kaikki on ollut vain niin ”sisäänrakennettuna”, että se on ollut helppo uskoa todeksi tänäkin päivänä. ”Ihmisillä on kaipuu Luojansa luo.”
Silti minultakin löytyy aika, jolloin kiinnostus hengellisiä asioita kohtaan oli pienempi. Hengellisissä tilaisuuksissa käyminen ei kiinnostanut ja ”leirin ulkopuolella” oleminen uskovaisena oli myös pelottavaa ja hävettävää. Jumala ei kuitenkaan irrota kädestä, ellemme itse sitä tee. Perustus oli lapsuudessa valettu hyvin ja uskon sen olleen tärkeä asia, että en täydellisesti hyljännyt seurakuntaani. Niinpä vuosien aikana minua oli pyydetty vanhimmiston jäseneksi useamman kerran. En kuitenkaan ollut kokenut sitä omakseni. En kokenut olevani valmis niin isoon tehtävään ja ollessani vielä suhteellisen nuori, en voinut kuvitellakaan itseäni moiseen tehtävään. Olin myös hyvin arka todistamaan eli kertomaan uskostani seurakunnassa esimerkiksi laulujemme välissä. Tuula oli se, joka hoiti puhumisen ja todistamisen. Se on sinänsä mielenkiintoinen asia, sillä normaalisti olen hyvin puhelias eikä laulaminen ole vaikeaa yleisön edessä, mutta puhuminen ei tullut kuuloonkaan.
Joka tapauksessa taas vuosia kului ja silloinen pastorimme Hietaniemen Hannu tuli minulta jälleen kysymään innokkuuttani vanhimmistoon. Jälleen empiessäni ja kertoessani, etten ollut tehtävään valmis, koen hänen sanoneen Pyhässä hengessä todella tärkeät ja käänteentekevät sanat minulle ja minun elämälleni. Hän sanoi jokseenkin näin: ”Ehkä et ole valmis tähän tehtävään, mutta mietipä, jos Jumala haluaa antaa sinulle jotakin uutta vastatessasi myöntyvästi” Lupasin miettiä asiaa Hannun vielä niin pyytäessä. Nuo sanat ”…jos Jumala haluaa antaa sinulle jotakin uutta”, kolahtivat täydellisesti minuun. Vastasin, että lupaan ottaa haasteen vastaan, ja vuodesta 1997 olen toiminut seurakuntamme vanhimmistossa. Raakileena tuohon tehtävään ryhdyin, mutta en voi kieltää, etteikö se olisi antanut minulle todella paljon hengellistä hyvää.
Minun hengellisellä kasvullani oli tällainen tie. Sillä samalla tiellä olen yhä tänään. Mutta onneksi Jumala on luvannut olla heikossa väkevä – todella heikko koen olevani tänään tätä tarinaani kirjoittaessa.
Vastuuni lisääntyminen seurakunnan tehtävissä aiheutti sen, että kaivoin jo vuosia lähes käyttämättömänä olleen Raamattuni ja aloin lukemaan sitä. Koin myös, että vuosi vuodelta Jumala alkoi aukaisemaan sitä enemmän ja enemmän. Tässä välissä minun on pakko olla kannustamassa sinua, joka olet myös unohtanut Raamatun lukemisen. Se on elinehto elämälle. Se on ruoka. Se on lääke haavoihin. Se on rohkaisun sana synkimpiinkin hetkiin. On lohdullista tietää, että Jumala kulkee koko ajan vierellämme ja on antanut vieläpä suojelusenkelin suojaksemme.
Nyt olen viisikymppinen ja edelleenkin oppimisretkellä. Välillä kompastun ja kaadun matkallani, mutta onneksi saan olla armollisissa käsissä. Luojani käsissä. Saan tuntea päivittäin kuinka Taivaan isä, Jumala, Jeesus Kristus tukee ja ohjaa minua, jos vain Häneltä haluan apua pyytää. Päivittäinen keskustelu Jumalalle on tärkeää uskonelämässämme.
Jos omat lapseni eivät puhuisi minulle mitään, se tuntuisi jotenkin omituiselta ja murheelliselta. Näin on myös meillä suhteessa taivaalliseen Isäämme. Olen murheellinen, koska niin monta asiaa suhteessa Luojaani olisin voinut tehdä toisin. Kuinka vähän olenkaan antanut aikaani Jumalalle, joka olisi halunnut antaa aikaansa minulle.
Sinua tämän tarinan lukijaa Jeesus rakkaasti siunatkoon ja elämääsi johdattakoon.
Veli-Matti Selin