Olin 45-vuotias, kolmen aikuisen lapsen äiti, kun Jeesus tuli elämääni.

Lapsesta asti uskoin Jumalaan ja etenkin vaikeina hetkinä turvasin häneen. Muistan monesti saaneeni Jumalalta avun. Kotini ei ollut erityisen uskonnollinen, mutta Jumalaa kunnioitettiin. Kävimme lapsena pyhäkoulua ja kesäisin olimme seurakunnan kesäleireillä. Koulun uskonto tunneilta mieleen painuivat Raamatun kertomukset ja paljon virsiä ja hengellisiä lauluja opittiin ulkoa.

Menin nuorena naimisiin ja meille syntyi muutaman vuoden sisällä kolme lasta. Elimme ns. ”kunnollista elämää”, johon ei alkoholi tai muu holtittomuus kuulunut. Erilaisia vaikeuksia ja ristiriitoja elämässä kuitenkin oli. Itse epävarmana ja pelkoon taipuvaisena olin tehnyt elämässäni vääriä valintoja ja ratkaisuja. Oli asioita, jotka ahdistivat ja aiheuttivat syyllisyyttä.

Poikani tuli lukioaikanaan uskoon. Olin rukoillut sitä, vaikka en itse uskossa ollutkaan, hänellä kun oli niihin aikoihin vaikeaa elämässään. Hän alkoi ahkerasti lukea ja tutkia Raamattua, puhui kotona Jeesuksesta ja pelastuksen tärkeydestä. Uskon hänen myös rukoilleen perheen puolesta.

Pojan uskoontulosta alkoi minun, vuosia kestänyt etsikonaikani. Sisin joutui kovaan myllerrykseen. Välillä oli tyynempiä aikoja, mutta Pyhä Henki ei jättänyt rauhaan. Synnintunto vaivasi, vaikka rukoilin paljon en saanut rauhaa. Ymmärsin, että Jeesus on ratkaisu, mutta tietä en löytänyt. Hengellisistä lehdistä lukemani ihmisten todistukset uskoontulostaan kiinnostivat. Ajattelin, voisiko itsellenikin tapahtua jotakin noin suurta ja ihmeellistä? Samalla pelkäsin, mitä seuraisi jos ”hurahtaisin” uskovaiseksi? Mitä ympäristö ja ihmiset sanoisivat? Miksi ei voisi uskoa vain omassa sisimmässään, enempiä kenellekään puhumalla jne.. Jossittelu ja kaupankäynti Jumalan kanssa jatkui.

Sitten aivan yllättäen nuorempi tyttäreni ja hänen kihlattunsa tulivat uskoon. Omissa taisteluissani en ollut edes huomannut tyttäreni etsintää, vaikka muuten olimme hyvin läheisiä. Iloitsin, mutta olin myös surullinen, koska välillemme oli tullut asia, jota emme voineet jakaa.

Parin kuukauden kuluttua loppiaisena oli Vapaakirkolla evankelioimistilaisuus. Mieheni vastustuksesta huolimatta lähdin sinne lasteni mukana. Kauniit hengelliset laulut jo puhuttelivat ja evankelista sisarten puhe tuli kohti. Kun alttarikutsu tuli olin kypsä lähtemään eteen ja polvistumaan alttarille. Puhujan kumartuessa kysymään asiaani osasin sanoa vain, että haluan tulla uskoon. Sisar laski kätensä päälleni, rukoili julistaen syntini anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä ja laski minut siunaten matkaan. Loppukokouksesta muistan kuinka muutamat seurakuntalaiset tulivat kätellen toivottamaan onnea ja siunausta. Se tuntui hämmentävältä.

Vasta kotimatkalla autossa tuli ihmeellinen, ennenkokematon ilo ja tietoisuus; olen uskossa ja pelastettu.

Voisin kuvata tulevien vuosien tuntoj kirjoittamallani runolla seuraavasti:

– Kaikki on ennallaan, minä ja maailma ympärilläni. Ja kuitenkin kaikki oli toisin! Tämän näkyväisen takana aistin toisen, näkymättömän maailman, johon tunsin liittyväni. –

Tuosta ”pelastuksen loppiaisesta” on kulunut jo yli 35-vuotta. Saman vuoden kesällä kävin uskovien kasteella ja liityin Vapaaseurakuntaan. Se on ollut hengellinen, hyvä kotini siitä asti. Ennenkaikkea Jumala on ollut uskollinen, vaikka minä olen ollut heikko vaeltaja. Ja Jeesus on luvannut olla mukanani koko matkan perille asti.

Mirja