Minulta kysyttiin, haluaisinko välittää jonkin ajatuksen tähän blogiin. Kuten tyypillistä, lykkäsin pyynnön tuonnemmaksi, mutta aloin heti alitajuntaisesti miettiä, mikä on se, mikä juuri nyt on tärkeää omassa elämässäni. Tuntui merkilliseltä, että päinvastaisista odotuksista huolimatta päällimmäiseksi nousi ILO ja KIITOLLISUUS. Luen parhaillaan Kay Warrenin kirjaa nimeltä ”Valitse ilo. Koska riemu ei riitä.” Siinä on mielestäni mainio ilon määritelmä: ”ilo on tyyntä varmuutta siitä, että Jumala hallitsee elämäni kaikkia yksityiskohtia, hiljaista luottamusta siihen, että lopulta kaikki järjestyy, ja vakaa päätös ylistää jumalaa kaikesta.”

Korona on muuttanut elämää rajusti. Joudun tekemään töitä kotoa käsin, kuten niin moni muukin. On hirveän ärsyttävää joutua olemaan tietokoneella koko päivä. Minä, täysin LÄHIopettaja sydämeltäni, opetan nyt etäkoulussa. Monta ohjelmaa pitää olla auki samanaikaisesti ja vielä puhelinkin käden ulottuvilla. Silmiä särkee jatkuva ruudun tuijottaminen, niska on jumissa ja hermot kireällä kun tekniikka tökkii. Eniten harmittaa kun ei pysty auttamaan kaikkia yli 100 oppilasta niin hyvin kuin pystyisi. Ei voi mennä vierelle ja taputtaa hartialle, että kyllä se siitä! Ei voi millään luoda samanlaista yhteyttä kuin luokassa. Ei vaikka kuinka oltaisiin livessä ja ajan hermolla digi-valloitusta tekemässä.

Ja kuitenkin. Minulla on töitä, vaikka moni on juuri menettänyt omansa. Saan tehdä sitä työtä, mihin minut on koulutettu. Eri tavalla, mutta siltikin.

Mistä sitten löytyy se ilo? Työssä se tulee pienistä kommenteista, aivan arkisista, yksinkertaisista jutuista. Silloin kun joku muistaa kiittää, tai toinen toivottaa hyvää viikonloppua, tai kolmas laittaa hassun hymiön. Siitä kun sittenkin muistamme olevamme ihmisiä, kukin siellä omissa kopperoissa koneinemme.

Ilo minulle tulee myös siitä, kun pakostakin pitkiksi venyvien työpäivien jälkeen voi mennä ulos vahtimaan tyttären lampaita. Voi miten paljon ne ovatkaan opettaneet Jumalan huolenpidosta! 2 valkoista, Hattara ja Sokeri, ja kaksi mustaa, Laku ja Pippuri, juoksevat aina aitauksesta päästyään aikamoista laukkaa pihan poikki pellolle. Sieltä täältä löytyy jo vihreä ruohotupsu ahnaaseen suuhun. Heti kuuluu kova määkinä, jos yksi laumasta on kauempana. Ja vaikka ”mummu” on ihan tykätty lammasvahti, niin annas olla, kun oman emännän ääni kuuluu pihasta! Sinne lähdetään riemuiten pienet hännät vipattaen. Vain yksi voi olla rakkain! Vain yksi on se oikea paimen!

 Tunteet menevät laidasta laitaan. Silti ilo nousee aina jostain. Istun vahtipaikallani, auringon lämmittämällä kivellä kukkulan laella, sitruunaperhonen lentää ohitseni. Lampaiden tasainen rouskutus kuuluu korvissani. Juuri sillä hetkellä tajuan, että minäkin kuulun laumaan. Minun Paimeneni on aina lähellä. Ja ”ylenpalttisesti on iloa Hänen kasvojensa edessä. Ihanuutta Hänen oikeassa kädessään iankaikkisesti.” Laumani muut jäsenet ovat hetken kauempana, mutta saman rakkaan Paimenen silmien alla.

Siunausta sinulle, rakas ystäväni!

Terveisin Kaarina

Eli mää ja Bäät