Jani puhui saarnassaan (su 16.8.) Jumalan, Isän käsistä jotka kantavat ja rakastavat. Hän kehotti myös meitä kantamaan ja hyväksyen rakastamaan läheisiämme ja kaikkia lähimmäisiämme sanoin ja teoin.

Puheensa kosketti itseäni erikoisesti, koska aiemmin samana päivänä kohtaamani ihminen toi mieleeni vuosien takaisen, erityisen hyvän muiston. Tapasin nimittäin ohimennen entisen työtoverin, jonka yllättävää myötäelämisen kosketusta en ikinä unohda. 

Aikoinaan työssä ollessani töppäsin kerran oikein kunnolla. Saatoin puolustaa hölmöilyäni vain sillä, että tarkoitukseni oli vilpittömän hyvä. Ei siitä sen enempää. Mokaamisen jälkeen piehtaroin syvän harmin ja häpeän syövereissä.

Pahimpana hetkenä tämä, ei minulle niin erityisen läheinen työtoveri tuli luokseni ja sanaakaan sanomatta sulki minut lämpimään, myötätuntoiseen rutistukseensa. Voi kuinka hänen yllättävä myötätunnon eleensä sillä hetkellä lohduttikaan minua. 

Asiasta ei koskaan puhuttu, enkä tiedä oliko hän uskossa vai ei. Kiitollisena koin hänet kuitenkin Jumalan lähettämänä ja muistin häntä rukouksissani siunaten pitkän aikaa. Jumalan tahto on, että minunkin käteni ja sydämeni välittäisivät hänen rakkauttaan.

Että olisin kuuliainen ja rohkea silloin, kun tunnen kehotusta tehdä lähimmäiselleni hyvää. Kiitos, että saan ja saamme pyytää köyhään sydämeemme Jumalan Pyhän Hengen vaikuttamaa rakkautta, jota vain Hän voi antaa.

Mirja