Elämä on ihmeellistä. Koin pari etsikkoaikaa lukiovuosina. Vierailin nuorisotalo Pilvessä muutamassa teetupa-illassa ja kinasin uskonasioista Orvokin ja nuoren romaanimiehen kanssa. Ei tullut selvyyttä ja mielenkiintoni suuntautui muihin menoihin. Minulla oli kova hinku saada oma moottoripyörä ja kun toiveeni toteutui, pyöräharrastus ja jäsenyys VAMP:issa (Vammalan Moottoripyöräilijät) toi täytteen vapaa-aikaan. Taivaan Isä kuitenkin löysäsi siimaa, mutta ei katkaissut sitä, ”antaa plikan mennä nyt tovi”…

Sain viilettää turvattuna pyörän selässä useana kesänä. Noudatin tuolloin Tenavien Jaska Jokusen elämän filosofiaa ”mikään ongelma ei ole niin suuri, etteikö sitä pääse pakoon”. Kunnes olin selkä seinää vasten. Juttelin kristityn motoristin kanssa, kun ajokausi oli jo lopuillaan syksyllä. Hän kysyi minulta, että onko mun taivasasiat kunnossa. Ihmettelin kysymystä ja vastasin, ettei minulla ole tarvetta laittaa kuntoon. Olisihan sitä todella ollut, harrastukseni vaarallisuuden huomioiden. Hän sanoi, että hän rukoilee, että mulle tulee tarve.

Vierähti puolisen vuotta. Samoihin aikoihin seuraavana keväänä seurasin kahdenkin läheisen työkaverin taistelua vakavaa sairautta vastaan ja ”satuin” olemaan kuulolla, kun serkkuni kertoi posket hehkuen matkastaan Israelissa, Tiberiaassa. Minulla alkoi sydän takoa, että joku on käynyt Israelissa, miten sinne pääsee, olen vuosia haaveillut matkasta sinne!

Toinen työkaveri mainitsi ujosti että hän on käynyt naapurin rouvan kanssa Vapaakirkolla ja saanut sieltä ihmeellistä apua ja voimaa. Vihjasin, että minäkin voisin joskus tulla. Tiesin pappani aikoinaan käyneen Vapaakirkolla jouluaamun jumalanpalveluksissa ja arvelen tämänkin pohjustaneen ennakkoluulotonta suhtautumista vapaisiin suuntiin. No niin, tiedostin, että nyt on tullut aika tehdä ratkaisu, tämän jälkeen ei enää tule etsikkoaikaa. Sovin työkaverin kanssa, että mennään viikonlopun tilaisuuteen ja vartosin piinallisen työviikon odottaessani kokouksiin pääsyä.

Pieni kirkkosali Liekolankadulla, hyvin kodinomainen tunnelma, ystävällisiä ihmisiä, jotka tervehtivät kädestä pitäen sisään mentäessä. En suuria raameja kaivannutkaan. Nuorten kuoro lauloi, niin ihania lauluja en ollut ikinä ennen kuullut. Istuttiin keskellä salia, mietin miten sieltä hivuttautuisin alttarille, jos kutsu esitettäisiin. Olisiko ollut kolmas kokous, jota ennen olin päättänyt, että menen, jos 3 asiaa toteutuu.

Helena vieressäni kysyi, että haluanko mennä eteen ja nyökkäsin. Se oli menoa, nousin ja nuori Ari-pastori tuli palvelemaan. Hän kysyi muistaakseni, että haluanko antaa elämäni Jeesukselle ja vastasin kyllä. Hän rukoili puolestani yksinkertaisesti ja omasanaisesti. Oletin kuulevani jotain kaavamaista kirkkoliturgiaa ja yllätyin taas. Yllätyksiä lisää, suuri tyyneys ja rauha tuli sisimpääni. Ahdistus ja painot hävisivät. Aloin käydä nuorten illoissa, minut kelpuutettiin kuoroonkin laulamaan, sain Annesta hyvän ystävän, kuljimme kokouksista samaa matkaa koteihimme ja jäätiin aina höpisemään asioita, kun oltiin tiehaarassa.

Eikä tässä vielä kaikki. Selinin Pekka kertoi, että hän seuraavana keväänä vie ryhmän Israeliin, olisinko kiinnostunut? Jaa että olisinko! Hetkeäkään epäröimättä lupasin lähteä, vaikken ollut ehtinyt edes esimieheltä kysyä, saanko lomaa huhtikuulle. Lupa irtosi ja ikimuistoinen matka tehtiin. 

Usko on kantanut ja elämä on ollut turvallista, antoisaa ja mielenkiintoista Taivaan Isän kämmenellä, jo 40 vuotta. Olen useasti pohtinut, että miksi ihmeessä Herra on niin kärsivällinen ja kiinnostunut minusta ja huomioinut yksilönä, varjellut ja siunannut moottoripyöräharrastuksen ja Israel-innostuksen kautta. En ole vielä vastausta saanut enkä tiedä, mitä minusta tulee isona, mutta etsintä jatkuu. 

Taina Tuomenoja