Olin kylässä erään perheen luona ja keskustelu jossain vaiheessa siirtyi hengellisiin asioihin. He eivät olleet tehneet uskonratkaisua elämässään, eivätkä tunteneet tarvettakaan sellaiseen. ”Kaikkea voi maistaa, pikkuisen,ottaa se mikä tuntuu itsestään hyvältä, mutta fanaatikoksi ei silti tarvi ruveta”

Se varmaan on nyky-ihmisen näkökulma ellei Jumala vedä ja anna etsikkoaikaa, jolloin se olisi edes mahdollista.

Kotiin tullessa jäin miettimään, miten onkaan minun laita… Ajattelenko samoin, että vain sen verran uskoa, että tulen toimeen – niinkö Raamattu opettaa? Sellaisella uskon määrälläkö kirkastan Kristusta niin, että kuvittelen jonkun kaipaavan Hänen läsnäoloaan elämäänsä?

Kuinka usein olenkaan rukoillut pyytäen pelastusta läheisten elämään ja nyt huomaan itsekin tarvitsevani ”päivitystä” omaan elämääni Hänen lapsenaan!

Monessa suhteessa on elämäni tilanteet muuttuneet puolen vuoden aikana, kuitenkin Hänen kuuluu olla ensimmäisellä sijalla. Hän uhrasi Poikansa, että minulla olisi mahdollisuus – niinkö vähän se minulle merkitsee ?!

Huomasin ainakin sen, että elämän tilanteiden helpottuessa hyvin salakavalasti alkoi aika olla kortilla, kun hiljentymistä Herran edessä ajattelin – tuli muuta puuhaa.

Olen kiitollinen, kun Hän herätteli näin minut valvomaan omaa uskon elämää, samalla rukoillen tämän perheen puolesta, että tulisi päivä päivien joukossa jolloin hekin uskaltaisivat ottaa askeleen rupeamalla fanaatikoiksi.

Eija Liuksiala