Luin tänään Markuksen evankeliumista 8:14-21, siitä miten opetuslapset keskustelivat siitä miten olivat unohtaneet ottaa leipää mukaansa. Oliko keskustelun aiheena se kuka oli unohtanut ottaa leivät? ”Hei, etkö ottanut sitä eväskassia siitä kivelta! Minäkö? Sinunhan se olisi pitänyt ottaa!”

Minua puhutteli tässä tekstissä kaksi asiaa. Jeesus muistutti tuhansien ihmisten ruokkimisihmeestä. Onko niin, että hyväksyn ja uskon ihmeisiin silloin kun ne kohdistuvat minusta ja palvelutyöstäni ulospäin? Kyllä Herra toimii ja siunaa kauttani toisia. Miten on silloin, kun omat eväät ovat lopussa? Miten silloin, kun itse olen tarvitsevana. Voisinpa silloin muistaa miten Herra on siunannut toisia ja rukoilla virren tekijän ajatuksin: ”Kun siunaat muita, älä kulje minunkaan ohitse” Haluan olla tarvitseva sinun edessäsi, Jeesus!

Toinen asia jonka tästä poimin on se, että miten helposti syyllisen etsiminen on ensin mielessä ja vasta sen jälkeen (jos ollenkaan) tulee mieleen, että apua saan silti pyytää Jeesukselta. Usein Jumala sallii meidän joutua tukalaan tilanteeseen, että saisi näyttää ihmeellisen avun elämässäni.

Kaiken keskellä, Siunaa Jeesus minuakin!